Seikkailua silmäongelmien kanssa.

Vasemmassa silmässä vilisi mustia langanpätkiä ja kirkkaita salamoita. Ei tullut migreeniä, vaikka niin ensin luulin. Nousi huoli, irtooko verkkokalvo vai lasiainen. Polkaisin Myyrmanniin. Kävin optikolla ja kuten arvasin, sen koneet eivät näe silmänpohjiin. Menin Silmäasemalle, mutta siellä oli paljon väkeä, enkä sinne mahtunut. Soitin HUSsin keskukseen ja pyysin päästä silmäpoliklinikalle. Pitkän ajan kuluttua puhelimeen vastasi nuorimies, joka esitteli itsensä osastoavustajaksi. Esitin asiani. Tänne pitäisi olla lähete, sanoi mies. Mistä sellaisen tähän hätään saisin. No terveysasemalta....joo, joo, eipä sinne nyt aikaa saisi....no hän yhdistää päivystyspoliklinikalle, jossa hoitaja arvioi, pitääkö tulla tänne vai terveysasemalle....terveysasemalle? Koska terveysasemalla on katsottu silmänpohjia?.....päivystyspolille mä oon pyytänytkin.... hoitaja vastasi ja esitin asiani. Tämä tuli nyt väärään paikkaan, olen verisuonikirurgisessa labrassa, sanoi hoitaja, annan numeron polille ja numeron pitäisi soida jonkun taskussa.....Ei se jonkun tasku vastannu, joten kaivoin netistä numeron, joka vei oikeaan paikkaan, mutta kiireen vuoksi luvattiin hoitajan soittavan takaisin. Kolmen tunnin päästä hoitaja soittikin ja antoi kunnon ohjeet. Viikon sisällä oireitten alkamisesta on silmänpohjat tarkistettava.

Mummeli kulttuurin parissa

   Mummeli survaisi auton  matkaan kohti Itä-Vantaata ja Nissbackan patsaspuistoa. Senioriterkat olivat taas liikenteessä. Navigaattori ohjasi aivan toista kautta kuin minä ajoin, mutta kiltisti se muutti reittiä. Alkumatka oli tuttua, mutta loppumatka oli aivan vierasta. Onneksi navigaattorin nainen pysyi kartalla. Lopulta se sanoi: olet perillä. Jahas. Vai niin. Näin vain koulun ja sen kyljessä olevan parkkipaikan. Sinne suuntasin edellä menevän valkoisen auton perässä. Valkoisesta autosta ei tullut tuttuja ja toinen valkoinenj auto seisoi keskellä parkkipaikkaa epätietoisen näköisenä. Aattelin, että noi  varmaan menee samaan paikkaan. Kartasta totesin, että paikka onkin tien toisella puolella ja lähdin sen toisen auton perässä takaisin päin. Valkoinen auto meni eteenpäin, mutta mulle navigaattori totesi taas: olet perillä. Sillä kohtaa oli kapea hiekkatie, joka nousi rinteeseen. Sinne suunnistin ja tulin pihaan. Musta koira ryntäsi tervehtimään. Kovin oli leikkisä eläin. Olin oikeassa paikassa ja kohta muitakin alkoi tulla.

Laila Pullisen poika Ramsay esitteli meille sukunsa ja Lailan patsaita ulkona. Sisälle kivistä rakennettuun vilja-aittaan tunkesimme seuraavaksi, jossa oli massiivisia parimetrisiä veistoksia. Taiteilijakoti oli vähän ränsistynyt, mutta voin kuvitella, miten komea se on, kun sen entisöis....jos olisi rahaa. aaVantaan kaupunki ei näköjään ole juurikaan kiinnostunut auttamaan. Seinillä oli ystävien maalaamia tauluja ja Lailan äidin maalaamia hienoja naivistitauluja. Talossa on vuokralla bändi, joka tekee lasten levyä ja samalla pitää taloa lämpimänä.
Ateljeessa oli puolivalmiita patsaita ihan opiskelujen alusta asti.
Itse taiteilija Laila oli sairastanut lapsuudessaan tuberkuloosin ja menettänyt toisen keuhkon 15 vuotiaana. Kuvankaunis kaunotar kuitenkin taiteili ja liikutteli masiivisen isoja patsaita jopa yksin tietyllä tekniikalla, Aika mahtava nainen. Esittelijä oli surun vallassa, kun hänelle tärkeä eno oli kaksi viikkoa sitten kuollut ja hautajaiset oli tulossa lauantaina. Silti hän jaksoi luotsata meitä taiteen ääreen puolitoista tuntia yhteen menoon.
Tuli maksun aika ja totesin kauhuissani, että koko rahapussi oli jäänyt kotiin. Ei auttanut kuin mennä Kristiinan kukkarolle.
Ruokailemaan ajelimme Kuusijärvelle. Siitäkin on pitkä aika, kun siellä olen viimeksi käynyt, kun harrastin avantouintia.
Oli tosi mukava tavata entisiä työtovereita ja tutustua espoolaisiin ja keravalaisiin kolleegoihin.
Kun lähdin kohti kotia, sekoilin kehä III:n tienoilla tietöiden vuoksi. Lopulta jouduin kääntymään itää kohti ja kävin kääntymässä Vuosaaressa. Aika tonttu oon, ei voi muuta sanoa.